lauantai 3. helmikuuta 2018

Kotiinpaluun vaikeus

Kas niin, Suomessa oon nyt ollut kolmisen kuukautta Kanadasta paluun jälkeen enkä vieläkään oikein tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Kyllä mä tiesin jo vuoden 2012 kokemusten perusteella, kun palasin opiskelijavaihdosta, että paluu on henkisesti rankkaa, mutta en ajatellut sen olevan ihan tällaista.

Vietin reissuni lopussa seitsemän viikkoa sikafarmilla ja ne oli ehdottomasti koko vuoden parhaat viikot. Muistan istuneeni bussissa matkalla Brockvillestä kohti Torontoa ja jokainen kuljettu kilometri tuntui vievän mua kohti jotain synkkää. Saavuin Torontoon ja vietin keskustan airbnb:ssä kaksi yötä ennen lentoa Suomeen. Noi kaksi päivää olin ihan hajalla ja hädin tuskin avasin verhoja saati poistuin asunnosta. Itkin niin paljon kuin sielu sieti ja kuuntelin luupilla biisejä, jotka muistutti mua meidän farmielämästä.

Lennolla Suomeen mun tunnetila heitteli ihan laidasta laitaan. Mun sydän oli rikki ja halusin vaan ottaa uuden lennon samantien takaisin Kanadaan. Toisaalta kuitenkin halusin nähdä perhettä ja ystäviä ja päästä valitsemallani urapolulla eteenpäin. Vuoden 2012 kokemus oli iisimpi siinä mielessä, että silloin se kaipuu takaisin vaihtoelämään/uusien ystävien luo oli jotenkin abstraktimpi, koska me kaikki lähdettiin omille teille kevätlukukauden päätyttyä. Nyt kuitenkin mulle on täysin selvää mihin menisin jos voisin lähteä ja tiedän, että olisin täysin tervetullut takaisin heidän luokseen.

Aiempaa paluuta helpotti myös se, että pysyin aika hyvin kiireisenä duunin, koulun ja työpaikan vaihtumisen kanssa ja ”jouduin” väkisinkin sosialisoimaan ihmisten kanssa edes työvuorojen ajan. Tällä kertaa palasin kotiin vailla työ- ja opiskelupaikkaa ja on ollut yllättävän helppoa taas erakoitua kotiin. Aluksi olin täynnä tarmoa työpaikan hakemisen kanssa, mutta sekin puhti lässähti kun tajusin, ettei ole mitään järkeä hakea duunia, kun en tiedä kantsiiko hakea koko- vai osa-aikaista työtä riippuen siitä saanko opiskelupaikan vai en. Tämän syyn varjolla matelin päivästä toiseen ainoana merkkinä ajan kulumisesta luettujen kirjojen määrä ja uudet sentit vyötäröllä. Tätä jatkui pari kuukautta kunnes sain vastauksen Edupolista, että olin päässyt opiskelemaan hotellivirkailijan ammattitutkintoa.

Haluaisin sanoa, että tää oli tarpeeseen tullut käännekohta ja olihan se sitä osittain. Olen aidosti innoissani opiskelupaikan saamisesta enkä malttaisi odottaa työharjoittelun alkamista. Odottaa kuitenkin täytyy, sillä eka harjoittelujakso alkaa vasta kuukauden kuluttua ja tässä välissä on vain neljä lähipäivää ja kolme verkkokurssia, jotka ei todellakaan täytä kalenteria. Romaaneita ahmin edelleen suunnilleen yhden päivässä ja unirytmi...niin siis mikä rytmi..ehkä parempi ettei puututa siihen nyt ollenkaan.

On kyllä helpottavaa tietää, että pääsee takaisin työelämään piakkoin, vaikkakin harjoittelun merkeissä. Todellakin kaipaan jotain säännöllisyyttä elämään ja on jo sen aikakin, sillä viimeinen oikea työsuhde mulla on ollut viime toukokuussa ja toimettomana oleminen ei ole tehnyt mitään auttaakseen mua kotiutumaan. Oli ihanaa tossa pari viikkoa sitten nähdä paria kaveria, jotka oli myös olleet Whistlerissä töissä viime vuonna. On niin helpottavaa kun tietää, että he on käyneet läpi joitain samoja tuntemuksia eikä kaikkea edes tarvitse yrittää alkaa pukea sanoiksi.



Mutta hei, ei tää kaikki oo niin ankeaa kuin ehkä annan ymmärtää. Olen todella onnellinen siitä, että pääsin kouluun ja musta tuntuu, että tämä on juuri oikea ala mulle. Harjoittelupaikat sain Radisson Blu:sta ja näiden kautta toivon mukaan avautuu myös jossakin vaiheessa tulevaisuutta ovet kansainväliseen uraan. Vaikka kotiinpaluu pitkän reissun jälkeen onkin aina rankkaa enkä ole vieläkään ihan kuivilla vesillä viimeisimmän paluun jälkeen, tiedän että tulen tekemään tämän vielä ainakin kolme kertaa (Uusi Seelanti, Skotlanti ja Itävalta). Kyllä tämä on aina sen arvoista. <3

lauantai 2. syyskuuta 2017

Maatilalla ja kaupungissa

Vau, neljä viikkoa Marvellous Edibles -farmilla meni hujauksessa ohi ja nyt istun bussissa suuntana seuraava farmi (possu/sikafarmi, iiiihhh!!) Brockvillen lähellä. Elämä maaseudulla on ollut ihanan idyllistä. Ei kiirettä. Ei hälinää. Ei pakottavaa tarvetta tehdä mitään. Täydellinen paikka rauhoittua ja ottaa chillisti kaiken reissaamisen jälkeen.

Farmi sijaitsee Owen Soundin ja Meafordin välissä keskellä muita maatiloja. Kokoa farmilla on 101 eekkeriä, josta 20 on metsää. Iso osa farmin pinta-alasta on eläinten (lehmien, sikojen, kanojen, ankkojen ja hanhien) laiduinaluetta, mutta hedelmät ja vihannekset vievät myös suuren osan alasta. Farmin omistaa saksalainen Jens ja turkkilainen Ayse. Heidän poikansa opiskelee Montrealissa ja on ollut kesätöissä Torontossa, joten häntä nähtiin vain viikonloppuisin. Farmilla on kaksi Meksikolaista työntekijää, yksi tai kaksi harjoittelijaa ja vaihteleva määrä vapaaehtoisia. Meitä vapaaehtoisia/harjoittelijoita oli näiden neljän viikon aikana farmilla 6-9, ikähaitari oli 18-33 vuotta ja porukka tuli Perusta, Briteistä, Saksasta, Ranskasta, Italiasta ja Japanista. Ekat pari viikkoa oli melkoista kielikylpyä kun perulaiset tytöt ei puhuneet sanaakaan englantia ja niiden kanssa sitten juteltiin osin espanjaksi ja osin elekielellä. Hyvin sitä kuitenkin pärjättiin ja Despacito-kappaletta laulettiin useita kertoja päivässä äidinkielestä riippumatta. Suurimmalla osalla meistä oli jonkinlaista kokemusta maatilalla työskentelystä, mutta kyllä meitä nyypiöitäkin mahtui muutama joukkoon. Useat tekevät kuin minä ja työskentelevät useammalla farmilla. Helppo ja halpa tapa nähdä vähän epätyypillisempiä paikkoja Kanadassa.

Työtä tehtiin klo 8-13 maanantaista perjantaihin ja muuten oltiin vapaalla. Mun vapaa-aika meni suurimmaksi osaksi kirjoja lukiessa, mutta parina vapaa-päivänä meidät vietiin ekskursioille marketille, vesiputoukselle ja rannalle. Jens ja Ayse ajoivat Toronton farmer's marketeille joka torstai(vain Jens) ja lauantai. Olin mukana vain ekalla marketilla ennen farmille saapumista ja kerran tulin heidän mukana Torontoon lauantaina, niin pääsin vähän katselemaan nähtävyyksiä ja shoppailemaan. Lauantait farmilla tuntuivat vähän oudoilta, kun omistajat ei olleet paikalla, mutta eipä heillä ole vaihtoehtoja kun marketit on heidän pääasiallinen tulonlähde ja lauantaisin he myyvät kahdella marketilla. Pohdittiinkin yhdessä vaiheessa, että ilman tätä vapaaehtois-/harjoittelijaohjelmaa he ei kyllä pystyisi pitää farmia yllä. 
















Työt koostuivat siis marketilla auttamisesta, rikkaruohojen kitkemisestä, mullan lisäämisestä pellolle, heinän laittamisesta kasvipetien väliin, vihannesten/hedelmien poimimisesta ja pesemisestä, munien keräämisestä, pesemisestä, punnitsemisesta ja pakkaamisesta, pikkelöityjen vihannesten valmistamisesta, hillon tekemisestä ja purkittamisesta, makkaran tekemisestä, lihan pakkaamisesta, kanojen/ankkojen iltapuulle laittamisesta, siivoamisesta ja ruoanlaitossa auttamisesta. Lounas valmistettiin meille arkipäivisin, mutta muuten me tehtiin omat ruokamme ja saatiin käyttää lähes kaikkea mitä farmi tuottaa.







Eläimet farmilla oli ihania. Mun ja ankkojen välille syntyi rikkoutumaton side..haha! Ei mut kyllä mä aika paljon jäin kaipaamaan yhtä tiettyä muscovy duckia, joka oli aina viimeisenä menossa sisään kun olin laittamassa ankkoja nukkumaan. Kanat oli vähän hölmöjä, mutta oli nekin aika suloisia kun ne vaan seurasi mua kun kävin poimimassa munia. Lehmät ja siat jäivät vähän etäisiksi ja tajusin vasta joskus vikalla viikolla, että heillä oli pikkupossuja (syntyivät vahingossa) ja vasta vikana iltana muistin mennä katsomaan niitä. No, toivottavasti seuraavallakin farmilla on vielä possuvaaveleita. Jensillä oli myös jättimäinen sekarotuinen koira, jonka nimi oli Chewbacca. Lienee turha sanoa, että me nörtit tultiin tosi hyvin juttuun. :)



Viime keskiviikko-aamuna koitti sitten lähdön hetket ja Owen Sound jäi taakse ja matka jatkui Torontoon. Seuraavalle farmille olin tosiaan menossa vasta lauantaina, joten olisin voinut jäädä pidemmäksi aikaa, mutta ehei, keskiviikkoiltana Torontossa oli pesismatsi, joka mun oli pakko päästä näkemään, joten bye bye Owen Sound. Majoituin tällä kertaa airbnb:ssä downtownissa (Bay & Gerrard) ja ehdottomasti suosittelen samaa aluetta. Sieltä käveli noin puoli tuntia Rogers centeriin ja muuten kaikki mitä halusin nähdä/tehdä oli about 20 minuutin kävelymatkan säteellä. Lähin metroasema oli viiden minuutin päässä ja lähin IKEA 50 minuutin metromatkan päässä. ;)

Tällä kertaa en oikeastaan tehnyt Torontossa muuta kuin kävin pesismatsissa, kolmessa leffassa, IKEAssa ja lähes pyörryin metrossa. Pesismatsi ei ollut yhtä hurmiollinen kuin viime kerralla. Syitä on monia..ei vierustovereita, pienempi humala, iltapelin aiheuttama väsymys ja häviö. Hmm..mun pitää ehkä löytää joku vähän parempi joukkue jota kannustaa..harmi ettei Kanadalla oo muita pesisjoukkueita..ei huvita kannustaa jenkkijoukkuetta kun kanadalaiset on niin ihania. :P Ekana päivänä kävin katsomassa Al Goren Inconvenient Sequelin ja jäin vähän ristiriitaisiin tunnelmiin siitä. Tykkään kyllä Goresta ja hän taistelee tärkeän asian puolesta, mutta hänet maalattiin tässä mun mielestä jenkkityylisesti lähes pyhimysmäiseksi maailmanpelastajaksi. Tutkimatta dokumentin taustoja sen tarkemmin, tällainen kuva mulle jäi ja se jäi ärsyttämään. Tärkeää tietoa kyllä jaettiin, mutta se jäi mun mielestä vähän tän "yhden miehen mission" varjoon. Tiedä häntä, ehkä oon vaan liian kyyninen.






Tokana päivänä päädyin katsomaan Glass Castlen ja sitä oli tosi vaikea katsoa. (Varoitus: sisältää spoilereita) Vanhempien välinpitämättömyys ja kykenemättömyys tajuta, että vaikka aikuisena onkin oikeus valita miten elämänsä elää, heidän pitäisi ymmärtää, että on heidän tehtävänsä taata lapsilleen turvallinen elämä. Ruoka, koulutus ja aikuisen valvonta ei ole asioita, joista voi tinkiä. Erityisesti jäi ärsyttämään tapa, jolla vanhemmat jatkuvasti mollasivat aikuisen tyttärensä valintoja ja kertoivat hänelle kerta toisensa jälkeen ettei tämä ole oikeasti onnellinen. Ehkä iski liian lähelle omaa elämää, mutta kukaan muu ei tiedä mitä sun päässä liikkuu ja mikä sut tekee onnelliseksi. Onnellisuuden tavoittamista ei varmasti edesauta se, että joku jatkuvasti kertoo, mitä kaikkea teet elämässäsi väärin. Multa ei varmaankaan olisi löytynyt riittävästi voimia anteeksiantoon.




Kolmantena päivänä oli tarkoitus mennä katsomaan Detroit, mutta mulla ei ollut riittävästi henkistä voimaa niin masentavalle elokuvalle, joten päädyin Tulip Feveriin. Siitä ei jäänyt oikein muuta mieleen kuin että ihmiset tekee outoja ja äkkipikaisia päätöksiä, jotka ei mun mielestä ole yhtään rationaalisia. Luottamus, luottamuksen rikkominen ja luultu luottamuksen rikkominen oli tämän elokuvan keskiössä. Itse olen hyvinkin luottavainen ihminen enkä tunne montaa ihmistä, jotka tietoisesti pettävät toisten luottamuksen omien itsekkäiden syiden vuoksi. Jos epäilen jotain, pyrin selvittämään asiaa ennen kuin reagoin siihen. Innocent until proven guilty. Tässä elokuvassa kaikki alkoi mennä alamäkeen vain koska yhdellä ihmisellä ei ollut tarpeeksi luottamusta eikä hän ottanut asioista selvää ennen kuin teki surkeista surkeimpia päätöksiä. Äkkipikaisuus...aargh...ehkä yksi ärsyttävimmistä piirteistä ihmisissä.

Perjantaina kävin myös IKEAssa, sillä koti-ikävä alkoi taas painaa ja IKEA on lähin mitä pääsen skandinaavista kulttuuria täällä. Mmm..lihapullia, perunamuusia ja Daim-kakkua. Lisäksi ostin kardemummakorppuja, vadelmamarmeladikeksejä, Marabou-suklaanappeja, Daim-karkkeja ja irttareita. Onpahan nyt eväät seuraaville farmiviikoille. Paluumatkalla aloin voida vähän heikosti ja tuntui kuin kaikki veri olisi valahtanut pois päästä. En tiennyt halusinko oksentaa vai pyörtyä. Ennen viimeistä asemaväliä kumarruin seisoma-asennostani ja yritin laittaa pään alaspäin. Ei pahemmin auttanut, mutta lähes kaikki matkustajat muutaman metrin säteellä oli huolestuneita ja tarjosi mulle istumapaikan ja suklaata. Suklaata en kyllä saanut suuni lähelle, sillä se ei varmasti olisi pysynyt alhaalla. Kaikki kysyi olinko okei ja mä vaan hoin, että juu juu tää menee varmaan kohta ohi. Ajattelin, että jään seuraavalla asemalla ja istun penkille joksikin aikaa ja juon jotain. Pääsin just ja just ulos metron ovista kunnes rojahdin suht hallitusti seinän viereen istumaan. Yksi vanhempi nainen jäi siihen hetkeksi, mutta jatkoi matkaa. Suurin osa muista ohimenijöistä jäi myös kysymään olinko ok. Se jäbä jolta sain suklaata aiemmin otti mun käden ja suihkutti siihen jotain (miesten) parfyymiä ja kehotti nuuhkimaan sitä. Yllättäen tää auttoi niin paljon, että pääsin jatkamaan matkaani kohti leffateatteria. Sain parfyymiputelin (ilmaisnäyte) itselleni ja nuuhkin sitä seuraavat pari tuntia..semisti häiritsi, että tuoksuin mieheltä, mut ainakaan en pyörtynyt. Matkalla pois metrolaiturilta törmäsin siihen aiempaan vanhempaan naiseen. Kävi ilmi, että hän oli mennyt hakemaan henkilökuntaa auttamaan mua. Ah kanadalaiset. <3



No joo, tänään sitten koitti lähtö Torontosta ja aamulla istuin Denny'sissä aamupalalla Julien ja Yukin kanssa, jotka oli saapuneet farmilta market-kyydillä. Nyt taidan ottaa pikaiset nokoset ennen saapumista Brockvilleen.

Tähän loppuun vielä video viime kuukaudesta.

lauantai 19. elokuuta 2017

Havaijin lämmöstä Kanadan syleilyyn

Mmm..Havaiji sai mun sisäisen löhöilijän kukoistamaan. Viidestä ja puolesta päivästä vain kaksi meni aktiviteeteissa, muuten löhösin vaan rannalla kirja(tai siis ipadin kindle-appi) kädessä ja nokosia ottaen. Olin siis kuusi yötä Mauilla Lahainassa ja jos meinaa matkustaa budjetilla, niin voin kyllä suositella Hakuna Matata -hostellia. Lahaina itsessään on melko pieni yhden kadun kylä, mutta sieltä löytyy yllättävän paljon erilaisia ravintoloita, taidegallerioita ja turistimyymälöitä (leffateatteria ei toki sovi unohtaa..tällä kertaa kävin katsomassa Dunkirkin). Pienen kävely- tai pyörämatkan päässä sijaitsee myös isot supermarketit, joten budjettiruokailukin sujui mutkattomasti. Lahainan hiekkaranta ei tosin ole mitenkään ihmeellinen ja merenpohja on täynnä laavakivimurikoita, joten kahlailu ja uinti eivät olleet siitä nautinnollisimmasta päästä, mutta mun prioriteettinä olikin vain maata auringossa, joten murikat ei haitanneet mua. Parinkymmenen minuutin pyörämatkan päässä on Kaanapali, jossa kaikki isot hotelliketjut sijaitsevat. Kaanapalissa on uskomattoman ihana kultarannikko ja turkoosi vesi, joka on parin metrin päässä jo pään yläpuolella. Vietin sunnuntaina noin kahdeksan tuntia tällä rannalla vuokraamassani copacabanassa. Oli aika luksusta.













Maanantaina menin Oahulle Pearl Harbor -tourille. Lähdin hostellilta neljältä aamulla ja palasin siinä kymmenen aikoihin illalla, eli oli kyllä aika pitkä päivä. Mutta ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka. Vaikka toinen maailmansota ei itseäni ole koskettanut, oli silti vaikea olla liikuttumatta kun luki 1941 joulukuisissa iskuissa kuolleiden nimiä ja näki dokumenttielokuvan kyseisen aamun tapahtumista. Porukka oli todella vaitonaista kun mentiin lautalla Arizona Memorialille, jossa uponnut Arizona-laiva on edelleen miehistöineen lahden pohjassa. Meille kerrottiin, että ne muutamat Arizonalla palvelleet, jotka selvisivät iskuista hengissä, saavat mahdollisuuden heidän tuhkiensa viemiseen veden alle, jotta he voivat olla taas yhdessä taistelutoveriensa kanssa. Mun mielestä aika hieno ele. Kierrokseen kuului myös visiitit sukellusveneessä ja sotalaivassa. Lisäksi käytiin ilmailumuseossa, jossa meillä oli eläköitynyt armeijalentäjä kertomassa kaikkia tarinoita toisesta maailmansodasta (hän ei siis itse ollut WWII-veteraani, vaan aikamoinen harrastelijahistorioitsija). Lopuksi meillä oli pari tuntia aikaa kävellä Honolulun keskustassa ennen lentokentälle lähtöä. Honolulun olisi kyllä mun puolesta voinut jättää väliin. Kamala betoniviidakko ja hirveä ihmisvilinä. En oikein näe mitään rentouttavaa Honolulussa lomakohteena verrattuna Lahainaan.














 Feikkilentokone tehty Pearl Harbor -leffaa varten 


Tomppelin menopeli Top Gun -leffassa

Tiistaina oli vuorossa minibussi-tour Mauin ympäri. Se oli kyllä aika ihmeellinen. Kyllä mä tiesin jo ennen Havaijille lähtöä, että Mauilla on hyvin erilainen ilmasto riippuen missä kohtaa saarta on, mutta sen näkeminen livenä oli huikeaa. Lahaina on melko kuivaa aluetta, kun taas matka Hanaan kulki sademetsän läpi, jossa sataa noin 500 cm vettä vuodessa. Sademetsässä tosiaan tälläkin reissulla satoi ja sumuakin oli välillä aika paljon. Hanassa paistoi aurinko, vaikka sademetsässä vielä oltiin. Matkalla takaisin Lahainaan mentiin sitten aavikkomaisemien ja vanhan laavavyöryn läpi. Kaunista oli kyllä joka puolella ja pääsin myös uimaan kahdesti, ensin vesiputouksen alle ja sitten Black Sand Beachille.























Näiden kahden retken lisäksi en kyllä tehnyt juuri mitään ja samalla mentaliteetilla olin lähdössä takaisin Kanadaan, mutta sisäinen turistini oli toista mieltä. Heti lauantaina oli vuorossa kaksi kävelykierrosta Toronton keskustassa, sunnuntai puolestaan toi mukanaan Hockey Hall of Fame -museon ja baseball-pelin. Museo oli mulle vähän blääh, sillä en oo ikinä oikein tykännyt jääkiekosta saati fanittanut sitä. Oli kuitenkin siistiä bongata Selänne sieltä. Baseball sen sijaan...huh huh. Ensinnäkin, ei vitsi miten jännä peli. Vikalla inningillä Toronto Blue Jaysit oli häviöllä 4-10, mutta sai kuin saikin itsensä nostettua 11-10 voittoon..siis what?!? Ihan älytöntä! Ja katsomossa oli niin huikeeta olla katsomassa tota ja kannustamassa Torontoa. Jotenkin olin pelin lopussa niin täysillä mukana, että taisi multa pudota kyynel jos toinenkin Blue Jaysien voiton kunniaksi. :') Toisekseen, mun vierustoverit oli tosi ystävällisiä ja juteltiin koko matsin ajan baseballista ja ne piti mut aina luupissa mukana kun en tajunnut jotain. Matsin jälkeen olin ihan euforiassa, kunnes kolahti, että Suomessa ei todella ole tämän tasoista baseballia. Olin kuitenkin älyttömän tyytyväinen, että mun ensimmäinen ja todennäköisesti viimeinen matsi oli näin mahtava. (hyppy tulevaisuuteen, jossa vähän sumplin mun farmitöitä...oon menossa toiseen baseball-peliin 30.9. Whoop whoop!! :D :D :D)














Maanantaina vietin koko päivän Niagaran putouksilla..tai siis pari tuntia putouksilla ja muuten istuin bussissa. :P Putoukset oli kyllä tosi vaikuttavat ja kauniit, mutta kyllä muhun silti vetoaa enemmän pienet putoukset keskellä metsää. Tiistaina turistiminä oli sen verran väsynyt, etten poistunut hostellilta kuin vasta illalla kun olin menossa Hans Zimmerin konserttiin. Keskiviikkona vein tämän vähän pidemmälle enkä poistunut ollenkaan hostellista. Torstaina olikin lähtöpäivä ja tapasin ekan farmin omistajan Dufferin Grove Farmer's Marketilla, jossa pääsin heti töihin myymään vihanneksia.












Farmielämästä lisää myöhemmin. Nyt muutama linkki videoihin.

Banffista Vancouveriin
Vancouverissa
Disneylandissa
Los Angelesista Mammoth Lakesille
Death Valleysta Big Bear Lakelle
Havaijilta Kanadaan