Kas niin, Suomessa oon nyt ollut kolmisen kuukautta Kanadasta paluun jälkeen enkä vieläkään oikein tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Kyllä mä tiesin jo vuoden 2012 kokemusten perusteella, kun palasin opiskelijavaihdosta, että paluu on henkisesti rankkaa, mutta en ajatellut sen olevan ihan tällaista.
Vietin reissuni lopussa seitsemän viikkoa sikafarmilla ja ne oli ehdottomasti koko vuoden parhaat viikot. Muistan istuneeni bussissa matkalla Brockvillestä kohti Torontoa ja jokainen kuljettu kilometri tuntui vievän mua kohti jotain synkkää. Saavuin Torontoon ja vietin keskustan airbnb:ssä kaksi yötä ennen lentoa Suomeen. Noi kaksi päivää olin ihan hajalla ja hädin tuskin avasin verhoja saati poistuin asunnosta. Itkin niin paljon kuin sielu sieti ja kuuntelin luupilla biisejä, jotka muistutti mua meidän farmielämästä.
Lennolla Suomeen mun tunnetila heitteli ihan laidasta laitaan. Mun sydän oli rikki ja halusin vaan ottaa uuden lennon samantien takaisin Kanadaan. Toisaalta kuitenkin halusin nähdä perhettä ja ystäviä ja päästä valitsemallani urapolulla eteenpäin. Vuoden 2012 kokemus oli iisimpi siinä mielessä, että silloin se kaipuu takaisin vaihtoelämään/uusien ystävien luo oli jotenkin abstraktimpi, koska me kaikki lähdettiin omille teille kevätlukukauden päätyttyä. Nyt kuitenkin mulle on täysin selvää mihin menisin jos voisin lähteä ja tiedän, että olisin täysin tervetullut takaisin heidän luokseen.
Aiempaa paluuta helpotti myös se, että pysyin aika hyvin kiireisenä duunin, koulun ja työpaikan vaihtumisen kanssa ja ”jouduin” väkisinkin sosialisoimaan ihmisten kanssa edes työvuorojen ajan. Tällä kertaa palasin kotiin vailla työ- ja opiskelupaikkaa ja on ollut yllättävän helppoa taas erakoitua kotiin. Aluksi olin täynnä tarmoa työpaikan hakemisen kanssa, mutta sekin puhti lässähti kun tajusin, ettei ole mitään järkeä hakea duunia, kun en tiedä kantsiiko hakea koko- vai osa-aikaista työtä riippuen siitä saanko opiskelupaikan vai en. Tämän syyn varjolla matelin päivästä toiseen ainoana merkkinä ajan kulumisesta luettujen kirjojen määrä ja uudet sentit vyötäröllä. Tätä jatkui pari kuukautta kunnes sain vastauksen Edupolista, että olin päässyt opiskelemaan hotellivirkailijan ammattitutkintoa.
Haluaisin sanoa, että tää oli tarpeeseen tullut käännekohta ja olihan se sitä osittain. Olen aidosti innoissani opiskelupaikan saamisesta enkä malttaisi odottaa työharjoittelun alkamista. Odottaa kuitenkin täytyy, sillä eka harjoittelujakso alkaa vasta kuukauden kuluttua ja tässä välissä on vain neljä lähipäivää ja kolme verkkokurssia, jotka ei todellakaan täytä kalenteria. Romaaneita ahmin edelleen suunnilleen yhden päivässä ja unirytmi...niin siis mikä rytmi..ehkä parempi ettei puututa siihen nyt ollenkaan.
On kyllä helpottavaa tietää, että pääsee takaisin työelämään piakkoin, vaikkakin harjoittelun merkeissä. Todellakin kaipaan jotain säännöllisyyttä elämään ja on jo sen aikakin, sillä viimeinen oikea työsuhde mulla on ollut viime toukokuussa ja toimettomana oleminen ei ole tehnyt mitään auttaakseen mua kotiutumaan. Oli ihanaa tossa pari viikkoa sitten nähdä paria kaveria, jotka oli myös olleet Whistlerissä töissä viime vuonna. On niin helpottavaa kun tietää, että he on käyneet läpi joitain samoja tuntemuksia eikä kaikkea edes tarvitse yrittää alkaa pukea sanoiksi.
Mutta hei, ei tää kaikki oo niin ankeaa kuin ehkä annan ymmärtää. Olen todella onnellinen siitä, että pääsin kouluun ja musta tuntuu, että tämä on juuri oikea ala mulle. Harjoittelupaikat sain Radisson Blu:sta ja näiden kautta toivon mukaan avautuu myös jossakin vaiheessa tulevaisuutta ovet kansainväliseen uraan. Vaikka kotiinpaluu pitkän reissun jälkeen onkin aina rankkaa enkä ole vieläkään ihan kuivilla vesillä viimeisimmän paluun jälkeen, tiedän että tulen tekemään tämän vielä ainakin kolme kertaa (Uusi Seelanti, Skotlanti ja Itävalta). Kyllä tämä on aina sen arvoista. <3
