perjantai 29. heinäkuuta 2016

Identiteettikriisi(kö?)

No niin. Vaikka Kanadaan muutto onkin ollut agendalla jo huhtikuusta asti vasta tällä viikolla on alkanut oikeasti tuntua siltä, että oon oikeasti lähdössä. Viime maanantaina mulla oli vihdoin työhaastattelu Kilroyn toimistolla. Whistlerin hr-tiimiläiset kiersivät Euroopassa eri kaupungeissa haastattelemassa lähtijöitä ja parin viikon kuluttua tulee maili, jossa vahvistetaan kunkin työtehtävä ja aloituspäivä. Itse siis iskin silmäni 31.10. alkavaan lipunmyyjän pestiin, mutta kattoo nyt mitä tarjotaan. Haastattelu meni ihan hyvin, mutta tietenkin olin melko hermostunut ja jälkikäteen oon keksinyt vaikka mitä hienoja vastauksia kysymyksiin, joihin itse haastattelutilanteessa vastasin ehkä vähän turhan varovaisesti. No, turha enää märehtiä sitä..mennyttä ei voi muuttaa.

Tänään juttelin aamukahvilla työkaverin kanssa ja mainitsin, että en ollut vielä hankkinut lentolippua Vancouveriin, sillä työn alkamispäivä vaikuttaa aika paljon siihen milloin kannattaa olla paikan päällä, jottei joudu maksamaan turhaan majoituksesta, jonka täällä saisi ilmaiseksi. Tiedän, ettei työni voi alkaa ennen 26.10. sillä olen vielä lomalla Kanariansaarilla 22./23.10. saakka (en muista mikä päivä palaan) ja kerroinkin haastattelussa tämän aikataulullisen rajoitteen. Työ voi kuitenkin alkaa jopa marraskuun puolivälissä mikäli en saakaan haluamaani lipunmyyjän työtä. Siskoni kuitenkin laittoi mulle aamulla messengerissä viestin, että nyt olisi saatavilla halpoja lippuja Pohjois-Amerikkaan ja pari tuntia asiaa tutkittuani päätin tarttua tilaisuuteen. Ostin siis vihdoin lentolippuni ja lähtö on 26.10. Whoa.. Otin kuitenkin lippuun joustopaketin, jotta voin tarvittaessa vaihtaa matkapäivää ilman ylimääräisiä kuluja. Kaiken kaikkiaan lippu maksoi 350e..ei paha. :)

Nyt siis odotan vain työtarjousta ja sen jälkeen alan metsästää itselleni vuokralaista ja hoidan muut tarvittavat asiat kuntoon. Opiskeluoikeuttani on pidennetty taas lukuvuodella, mikä on loistavaa opiskelija-alennuksia ajatellen, mutta en usko, että enää palaan tuohon opinahjoon..eikä ne varmaan edes myöntäisi mulle lisäaikaa kun en ensi vuonna aio opiskella ollenkaan. Mutta ainakin toi asia on nyt hoidettu. Huippua!


Joku aika sitten multa pyydettiin -ei miltään viralliselta taholta- lisäselvitystä mun syistä lähtöön. Kuulemma "koska mä haluun" ei riittänyt, eikä mun aiemmista kirjoituksista ilmeisesti käynyt tarpeeksi selvästi ilmi mun syyt. o_O No, tässä pari viikkoa sitten keskustelin itseni kanssa(kuten on tapana) ja yritin päästä vähän paremmin käsiksi mun pohjimmaisiin syihin lähtemiseen ja ylipäänsä kaikkeen mitä oon elämässäni päättänyt tehdä. Pääsin seuraavaan lopputulokseen.

En oo oikeen koskaan miettinyt mitä tarkoittaa olla adoptoitu. Ainoa perhe, jonka tiedän on se joka mulla nyt on. Ystäviä olen saanut ihan kuten muutkin, enkä ole kokenut, että mua oltaisi ikinä kohdeltu millään erityisellä tavalla. Mahdollisuudet kouluihin ja töihin on olleet samat kuin muilla eikä mitään ovia ole suljettu mun ihonvärin perusteella. En ole joutunut kiusatuksi tai nimittelyn kohteeksi (paitsi neljännellä luokalla luokkatoveri kutsui mua käkkäräpäämurmeliksi, mutta tälle pistettiin stoppi aika nopeasti, vaikka kyseessä ei ollut mikään haukkumanimi) ja olen aina kokenut olevani rakastettu ja arvostettu missä tahansa porukassa olenkaan. Toisinaan joku saattaa alkaa puhua mulle englantia, mutta tätä tapahtuu nykypäivänä huomattavasti vähemmän kuin vielä ennen 2010-lukua.

Tulin Suomeen yhdeksän kuukauden ikäisenä Etiopiasta ja oon asunut Suomessa lähes koko ikäni. Lapsena kävin Interpedian järjestämillä kesäleireillä, jotka oli tarkoitettu adoptoiduille lapsille. Siellä tehtiin kaikkea, mitä kesäleireillä yleensäkin tehdään, mutta käsiteltiin myös jonkin verran eri kulttuureita mistä kukin leiriläinen oli alunperin kotoisin. Noiden leirien lisäksi en tiedä kuinka paljon mua nuorempana altistettiin etiopialaiselle kulttuurille. Mulla on todella vähän muistoja lapsuudestani. Muistan etäisesti kuinka kävin tätini(tai jonkun muun) kanssa pari kertaa joissain etiopialaisissa juhlissa. Kyseessä oli ehkä joulu, uusi vuosi tai pääsiäinen..en kuollaksenikaan muista mikä. Muistan noista juhlista vain sen, että tunsin oloni todella vaivaantuneeksi. Ruoka ja musiikki oli outoa ja ihmiset liian äänekkäitä. Kaipasin vain kaikkea tuttua, turvallista ja suomalaista.

Muistan, että muutamaan otteeseen elämäni aikana mulle on sanottu, että olen on suomalaisempi kuin monet kantasuomalaiset. En koskaan ajatellut, että tämä oli mitenkään hyvä tai huono asia..se oli vain asia joka oli. En ollut mitenkään erityisen kiinnostunut lähtemään "etsimään juuriani", enkä oikeastaan ole vieläkään. Tämä on asia, joka välillä tuottaa hämmennystä joissain ihmisissä, mutta en valitettavasti osaa selittää syytä tälle epäkiinnostukselle. Olen aina identifioinut itseni 99% suomalaiseksi. Tuo yhden prosentin vajaus tulee synnyinmaastani perimästäni ulkonäöstä. Vaikka matkustaminen ja ulkomailla asuminen ovatkin tehneet musta avarakatseisemman ja uteliaamman, en silti koe sen enempää kiinnostusta synnyinmaatani kohtaan kuin mitään muutakaan matkakohdetta kohtaan. Lähinnä koen melkein enemmän ahdistuneisuutta sinne matkustamista kohtaan, sillä tuntuu siltä, että porukka ajattelee sen olevan jokin suurikin etappi mun elämässä. Ikään kuin kokisin jonkin valaistumisen astuessani Etiopian maaperälle. Ihan kuin en olisi kokonainen ennen kuin olen käynyt siellä.


No joo, ehkä pitäisi palata näiltä sivupoluilta takaisin niihin lähdön syihin.

Koen paljon kiitollisuutta siitä, että olen saanut uuden alun näin ihanassa maassa ja parempaa perhettä on vaikea kuvitella. Välillä mietin minkälaista elämäni olisi ollut, jos olisin jäänyt orvoksi. Vaikea kuvitella. Mutta varmaa on, että se olisi ollut todella erilaista ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään olisi ollut paljon vähemmän. Tämä on ehkä ollut yksi syy miksi nuorempana olin kympin tyttö ja myöhemmin yliopistossa/kauppiksessa ja ylipäätään elämässä on ollut niin vaikeaa hyväksyä omia epäonnistumisia. Ihan kuin heittäisin tämän "uuden elämän" hukkaan jos en tee asioita täydellisesti ja yritä koko ajan pyrkiä ylemmäs ja paremmaksi.

Tämä on kuitenkin tarkoittanut sitä, että vaikka vuosia sitten tiesin, ettei valitsemani opiskeluala todellakaan ollut minua varten, en voinut laittaa hanskoja tiskiin, sillä se olisi tarkoittanut vuosien heittämistä hukkaan ja miten sitten elämäni olisi ollut parempaa kuin jos olisin jäänyt adoptoimatta. Mulle sanottiin myös taannoin, että jättämällä koulun kesken ja lähtemällä hanttihommiin ulkomaille käyttäydyn kuin teini ja alisuoritan mun elämää.

Olen kuitenkin nyt päässyt elämässäni siihen vaiheeseen, että en voi enää antaa syyllisyyden/kiitollisuuden sanella mun valintoja. En voi jokaisen valinnan kohdalla syyllistää itseäni tekemään jotain, mitä en oikeasti halua tehdä sillä verukkeella, että Etiopiassa mulla ei olisi edes mahdollista valita. On aivan turha leikkiä "entä jos"-peliä omalla elämällä. Uskallan sanoa, että mun kouluvalinta on ollut täysin väärä mulle ja on aika miettiä mitä mä oikeasti haluan tehdä.

Status ja uralla eteneminen ei ole mulle ollenkaan tärkeitä asioita. Myös tämä on asia, jota erityisesti vanhemman sukupolven on vaikea ymmärtää. Mulle riittää, että laskujen ja vuokran jälkeen mulle jää käteen sen verran rahaa, että voin elää suhteellisen mukavasti ja säästää seuraavaa matkaa varten. Mä en näe tarvetta hakeutua töihin hyväpalkkaiselle alalle, jota inhoan ajatellen, että kerrytänpäs tässä hyvää eläkettä ja makselen asunto/auto/mökkilainoja pois. Entä jos mä kuolen neljäkymppisenä? Paljon hyötyä sitten olikin tehdä duunia ja jättää väliin asiat, jotka oikeasti olisi kiinnostaneet.

Tällä premiisillä mua ei siis ollenkaan huoleta jättää koulua kesken, luopua kiinteästä tulonlähteestä ja lähteä viettämään taloudellisesti melko epävarmaa vuotta Kanadaan. Ja miksen voi jäädä Suomeen miettimään tulevaisuuttani? Koska vaikken lähdekään "etsimään juuriani", niin jollain tasolla kyse on silti puhtaasti oman identiteetin hakemisesta ja löytämisestä. Lähimmäksi tätä pääsin kun asuin Turkissa, mutta sielläkin olin vielä syyllisyyteni vanki. Nyt kun olen päässyt tuosta esteestä yli, voin ehkä onnistuakin löytämään puolia itsestäni, joiden olemassaolosta mulla ei ollut hajuakaan. Koen silti, että tämä on asia jota varten tarvitsen puhtaan pöydän ja sitä ei Suomesta löydy.


Toivottavasti nimeltä mainitsematon taho nyt kelpuuttaa tämän selvityksen. Oli kyllä ihan hyvä saada itsellekin selitettyä auki nämä asiat. Lupaan jatkossa yrittää kirjoittaa useammin ja ehkä vähän helpommistakin aiheista. :)