Paluu road tripiin
Losin jälkeen suuntasin tosiaan San Franciscon sijaan Portervilleen, joka on suhteellisen lähellä Sequoia kansallispuistoa ja -metsää. Maanantai (matkapäivä) meni jännätessä sitä osaanko ajaa SUV:tä vai naarmutanko sen jollain parkkipaikalla kun en oo tottunu noin isoihin autoihin. Aika jännä et vaikka olin varannu normikokoisen sedanin, niillä ei ollut muuta kuin jättimäisiä autoja tarjolla. Huolet omasta ajamisesta hälveni aika nopsaa kun taas tottui olemaan ratin takana..sen sijaan huoli muiden ajamisesta jatkui kun täällä ei ilmeisesti oo tapana näyttää suuntamerkkiä kaistaa vaihdettaessa. Äääk. Onneksi selvisin hengissä Losin jättimotareista.
Portervillessä menin hetkeksi chillaamaan motellille ennen kuin läksin Lake Successille virkistäytymään...paitsi että uinti siellä oli kaikkea muuta kuin virkistävää. Vesi tuntui kehonlämpöiseltä ja ilma oli 35-asteista, joten missään välissä ei kyllä tullut viileää tuulahdusta iholle. :/ Illalla pakenin lämpöä leffateatteriin, jossa mun seurana oli Baby Driver. Vaikka Porterville olikin mukavan pieni kaupunki, ei se silti vetänyt vertoja Kanadan pikkukaupunkeihin..huoh.
Seuraava päivä oli täysi fiasko. Olin tsekannut pari kivan näköistä vaellusreittiä ja lähdin ajamaan kohti Sequoia National Forestia. Ei mennyt pitkään ennen kuin olin vuoristoteillä, jotka oli niin kiemuraisia (ja ilman kaiteita), että ei ihme, että monilla (arvostelujen mukaan) tulee matkapahoinvointia siellä. Koska olin keskellä ei-mitään eikä netti toiminut, mun navigointi oli aika haparoivaa ja käytin noin tunnin etsien vaellusreitin alkupäätä. Ja tämä siis sen jälkeen kun olin jo ajanut yli tunnin Portervillestä Camp Nelsoniin. Löysin vihdoin tien vaellusreitille, mutta siellä oli tietyöt kesken, joten en päässyt kovin lähelle. Lämpötila oli noussut melko korkeaksi tässä vaiheessa ja olin jo sen verran turhautunut ajamiseen, että päätin lähteä takaisin Portervilleen. Kävi aika selväksi, että noita vuoristoteitä pitkin ajaminen on ihan älyttömän hidasta puuhaa eikä hotsittanut lähteä ajamaan paria tuntia kohti seuraavaa vaelluspaikkaa. Sen sijaan vietin loppupäivän motellin uima-altaalla ja kävin katsomassa uusimman Transformersin (en voi suositella).
Keskiviikkona suuntasin kohti Yosemitea Sequoian kansallispuiston kautta. Kauniita jättipuita, vesiputous, karhunpoikanen ja jälleen kerran kiemuraisia vuoristoteitä. Välimatkat tällä reissulla on välillä olleet yllättävän pitkiä, joten saavuin Yosemiten majoitukseeni vasta illalla vaikka pysähdyin vain pari kertaa ajomatkalla.
Lähdin ajamaan torstai-aamuna 6:30, sillä olin kuullut monesta lähteestä, että jos meinaa suunnata Yosemite Valleyyn, sieltä on tosi vaikea saada parkkipaikkaa myöhemmin päivällä. Olin googlettanut edellisenä iltana bussireissun, joka veisi Valleyn suosituimmille näköalapaikoille, joten sen sijaan, että itse istuisin kolme tuntia autossa (siis nää välimatkat...what?!) ja taistelisin parkkipaikoista totesin, että oppaan juontama bussireissu kuulosti paljon houkuttelevammalta. Sääli vaan, että nukuin suurimman osan bussimatkasta, joten se niistä oppaan kertomuksista. Mutta wow! Ne maisemat! Aika jylhiä! Bussikierroksen jälkeen lähdin kävelylle, joka päätyi olemaan noin 16km. Luojan kiitos mun valitsema reitti oli vaan laaksossa, joten ei ollut pahemmin ylämäkiä..mutta oli kyllä jalat hellinä loppupäivän.
Perjantaina ajoin Yosemiten luoteisosaan Hetch Hetchyyn, jossa sain nauttia parin tunnin haikista ihan yksinäni. Mmmm...ihanaa. Koska netti ei toiminut, enkä ollut oikein suunnitellut mun päivää paremmin, lähdin aiemmin hylkäämääni kohteeseen, Columbia State Historic Parkiin. Sen oli tarkoitus olla pikku kylä, joka on totaalisesti puettu kultakuumeaikaiseksi. Ihan söpö...mutta ei kahden tunnin ajomatkan arvoinen. Plääh. Täällä sain kännykkäni toimimaan ja suuntasin lähimpään Walmartiin. Kun olin ajamassa kaupan parkkikselta pois, huomasin ajavani leffateatterin ohi, joten surprise surprise en voinut vastustaa kiusausta vaan menin katsomaan War for the Planet of the Apesin. Tän jälkeen sainkin sitten ajaa autolla aikaa vastaan, sillä mä en todellakaan halua ajaa pimeässä vierailla kiemurateillä ilman katulamppuja. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja pääsin takaisin hostellille yhtenä kappaleena hämärän aikaan.
Lauantaina suuntasin pois Yosemitesta kohti Mammoth Lakesejä. Ajoin Yosemiten läpi pysähtyen Tenaya Lakella. Ihana järvi ja ihanat maisemat, mutta jösses...hyttysiä oli parvittain joka puolella kun kävelin järven ympäri. Luulin selvinneeni niistä melko hyvin, kunnes seuraavana aamuna löysin miljoona hyttysenpuremaa joka puolelta kehoa. :P Mammoth Lakes oli aikamoinen pettymys. Odotin jotain Whistlerin tapaista kylää, mutta meh...järvet oli hienoja, mutta en löytänyt mistään hyvää chillauspaikkaa, joten suuntasin hostellille ja kävelin kirjastoon suunnittelemaan seuraavia päiviä. Illalla oli luvassa chillaamista hostellilla ja pitkät pätkät keskustelua mun huonetoverin kanssa.
Sunnuntai oli ehkä tuskaisin päivä ikinä. Mä jotenkin luulin, että olin suunnitellut tän reissun niin, ettei mun tarvitsisi ajaa enempää kuin about kolme tuntia päivässä yöpymispaikkojen välillä..mutta ehei. Päivä alkoi mukavasti parin tunnin kävelyllä, mutta sen jälkeen en juurikaan astunut autosta ulos ennen iltakuutta. Vietin suurimman osan päivästä autossa lähinnä, koska Death Valleyn kansallispuistossa oli 51 astetta lämmintä enkä siinä lämpötilassa kyllä kyennyt kävelemään montaa kymmentä metriä autolta ilman että tuntisin oloani nuutuneeksi. Hellettä lukuunottamatta Death Valleyn maisemat ja nähtävyydet oli tosi hienoja. Jotain ihan muuta kuin mitä oon näillä reissuilla vielä nähnyt. En kyllä ymmärrä miten porukka pystyi kävelemään useita satoja metrejä parkkikselta salt flatseille. Varmasti oli hienoa, mutta jösses. Mä oisin varmaan saanut lämpöhalvauksen jos oisin yrittänyt sitä.
Illalla saavuin Parumphiin ja sain nauttia uudesta Game of Thrones -jaksosta. <3 <3 Ehkä semisti kallis jaksohinta, sillä maksan tästä lystistä HBO Nordicin ja Tunnelbearin kuukausimaksuja...mutta ainakin on puhdas omatunto. :) Tässä vaiheessa muhun alkoi iskeä ensimmäiset matkaväsymyksen oireet. Seuraavana aamuna mun oli tarkoitus mennä kävelemään jonnekin, mutta en jaksanut edellisiltana tutkia paikkoja ja aamu vaan mateli eteenpäin. Lähdin motellilta vasta kun oli ihan pakko ja yritin keksiä kaikkea ilmastoitua toimintaa ennen Vegasiin saapumista. Päädyin laundromatiin ja (ylläri ylläri) leffateatteriin (the Beguiled). Lopulta oli pakko lähteä Vegasiin (why oh why).
No, ei se ollut niin kauheaa kuin kuvittelin..vaikka 43 asteen helle ei hirveästi ilahduttanut. Ilta meni Cirque de Soleilin Michael Jackson -esityksessä ja sieltä kävelin pari mailia Bellagio hotellille katsomaan suihkulähde-esityksiä. Pari kertaa kävellessä jouduin menemään kasinoiden sisään ja vaikka mun suuntavaistossa ei yleensä oo yhtään mitään vikaa, olin aika eksyksissä. Kaipasin aika paljon ihan vaan tavallisia risteyksiä, mutta ehei..Vegasissa pitää olla ylikulkusiltoja, joista joillekin ei pääse kuin kasinoista..ääää. En tykännyt. Lopulta sain tarpeekseni hälinästä ja otin uberin hotellille. Phew.
Tiistai oli päivä, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Luvassa oli..tättädädää..Grand Canyon! Ei kiinnostanut ajaa koko päivää, joten menin valmistourille ja nukuin suurimman osan bussimatkasta (paitsi kun bussissa näytettiin Overboard). Kanjonit oli mageet, mutta jotain mun mielestä jäi uupumaan. Syynä lienee pilvinen päivä, joten kanjonit jäi vähän vaisuiksi ilman auringonpaistetta...noh, ainakaan ei satanut.
Keskiviikko ja torstai menikin ajaessa ja sängyssä lokoillessa. Big Bear Lakesta ei jäänyt käteen juuri muuta kuin pehmeä sänky ja chilli meininki..hyvä kun pistin päätä ulos laisinkaan.
Mitäs muuta? Näin linnunradan ensimmäistä kertaa elämässäni Pahrumpissa ja toisen kerran Big Bear Lakella. Aikamoista, vaikka haluaisin kyllä vielä joskus nähdä sen vielä kirkkaampana.
Muuta? Jos olisin ollut mies, en kyllä varmasti olisi tehnyt tätä road trippiä. Naisena yksin matkustaminen on oma lukunsa, mutta jenkeissä tummaihoisena miehenä ajaminen tuntuu olevan hengellä leikkimistä nykypäivänä. Kun matkustan yksin, pitää vaan tehdä fiksuja päätöksiä kuten "älä kulje pimeillä kujilla" tai "älä lähde vieraiden matkaan". Sen sijaan tummaihoinen mies voi näköjään olla ajamassa perheensä kanssa keskellä päivää ja silti tulla poliisin ampumaksi..ja lapset kiljuu takapenkillä. Huoh..oli mullakin kyllä jatkuvasti kännykkä ja GoPro-kamera valmiustilassa, jos sattuisin poliisin pysäyttämäksi..just in case (no oli niistä muutakin hyötyä). Aika nihkeetä reissata semmoisissa fiiliksissä, että pelkää enemmän poliisia(eikä minkään sakkojen takia) kuin jotain pimeiden kujien kurkunleikkaajia.
Mutta juuh..näissä tunnelmissa poistun mainlandiltä ja siirryn huomenna Havaijille. Huolet jääköön Kaliforniaan. :)
Video Jasperista Banffiin
