Kelownasta matka jatkui Pentictoniin, jonka läpi itse asiassa ajettiin edellispäivän viinitilakierroksella. Aluksi ajoin itsekin vain kaupungin läpi, sillä olin menossa Dominion Radio Astrophysical Observatoryyn. Auto piti jättää n. 700m päähän itse observatoriosta ja kaikkialla oli kylttejä, että puhelimet ja muut elektroniset laitteet pitää sammuttaa kokonaan. Ei mikään ihme, sillä niiden 26m läpimitaltaan oleva radioteleskooppi on aika herkkä havaitsemaan pienimpiäkin signaaleja. Observatorio oli aika siisti ja matkalla sinne maassa kulki viiva, joka kuvasi universumin syntymää ja mitä kaikkea maapallolla on tapahtunut sen muodostumisen jälkeen. Seisoskelin viivalla lukemassa plakaateja kun visitor centerin työntekijä tuli pihalle kutsumaan mut mukaan sen vetämälle kierrokselle. Kierros oli noin puolivälissä, mutta muiden lähtiessä, opas näytti mulle mitä olin missannut. Siistiä oli se, että ryhmässä oli joku oikeasti alan asiantuntija, jolle opas halusi esitellä paikkoja vähän syvemmin niin mäkin sain siinä samalla tämmöisen extended tourin kun muut oli lähteneet. Sain läksiäislahjaksi foliolasit, joilla voin katsella auringonpimennystä elokuun lopulla. Sääli, että näen taas vain osittaisen pimennyksen. Opas itse on jo buukannut reissunsa Oregoniin, jossa pimennys ilmeisesti näkyy täydellisenä ja pisimpään.
Hotellille ajoin Skaha Laken rannan kautta ja illalla ennen elokuviin (Megan Leavey) menoa kävelin Okanagan Laken rannalla. Oli hyvä näky kun vesi oli noussut siellä tosi korkealle ja joku oli vienyt siellä olevalle kolmen lapsen patsaalle kaikille lapsille pelastusliivit. :D Ero noissa kahdessa järvessä oli huomattava. Ei pelkästään veden korkeudessa, vaan myös tuulessa. Skaha Lakella oli ihan kunnon tyrskyjä ja vedessä oli paljon windsurffareita. Sen sijaan Okanagan Lake oli melko tyyni, sillä itse kaupunki pysäyttää etelätuulen aika tehokkaasti.
Yhdestoista stoppi: Hope
Seuraavan päivän ajot tehtiinkin taas sadesäässä ja ensimmäinen stoppi oli Manning Parkissa Lightning Lakella. Tuolta löytyy neljän järven ryhmä (Lightning, Flash, Strike ja Thunder) ja matkaa suuntaansa on joku 9km. Ajattelin köpötellä ainakin Strikelle asti, mutta paniikki pakotti mut kääntymään takaisin Flashin puolivälin kohdalla. Mulla on edelleen puhelimessa joku 1,5h omaa höpöttelyä kun kuljin yksin ja päätin karkottaa kaikki eläimet puhumalla itsekseni (ja nauhoittamalla kaiken). Suurin osa puheesta keskeytyi aina parin minuutin välein siihen, että pohdin kuulinko eläinten ääntä ja onko toi varjo jonka nään karhu vai ei. Muuten siis ihan kiva metsäpolku, mutta tokalla kerralla kun näin karhunkakkaa ja kuulin jotain rusahtelua metsästä olin varma että saan sydärin jos jatkan vielä matkaa.
Tuolta järveltä jatkoin matkaa Rhododendron Flatseille, jossa kävin pikkukävelyllä pusikossa nauttimassa alppiruusuista(joista suurin osa oli jo lakannut kukkimasta) ihan vaan lievittääkseni Haagan alppiruusupuistoikävää. Seuraava pikkustoppi olikin Hope Slide ja lopulta saavuin itse Hopen kylään.
Kylä itsessään oli ihanan pieni verrattuna Kelownaan ja Pentictoniin. Ei tarvinnut kävellä kilometritolkulla, että pääsi kylän toisesta päästä toiseen. Explooraamisen ja illallisen jälkeen löysin itseni jälleen leffateatterista, jossa kävin katsomassa Wonder Womanin toisen kerran. Luulen, että siitä tulee taas yksi niistä leffoista, joita tuun katsomaan vuosi toisensa perään uudestaan ja uudestaan kuten Armageddon, Clueless ja Mean Girls muutamia mainitakseni.
Maanantai toi mukanaan pari haikkia. Ensimmäinen oli Othello Tunnelsien luona Hope-Nichols trailillä ja seuraava Falls Lakellä. Ensimmäinen olikin enemmän ylämäkeä kuin odotin ja olin taas vähän paniikissa puolet ajasta. Toinen puolestaan oli täynnä mutaa ja lunta. :P Molemmat olivat kuitenkin vaivan arvoisia. Paluumatkalla poikkesin Flood Fallsilla, joka oli ihan nätti vesiputous valtatien varressa. Kyllästyin autossa kököttämiseen, joten ajoin Subwayn kautta motellille ja siirryin panikoimaan matkatavaroitteni määrää ja tekemään suunnitelmia elo-lokakuulle.
Tiistaina tie vei rankkasateessa Vancouveriin. Sade tietenkin lakkasi juuri kun ei enää tarvinnut jännätä liukasta motariajoa. Hyvä niin, sillä Vancouverin keskustassa ajaminen ei ollut mitään herkkua auringonpaisteessakaan. Auton palautus sujui helposti ja parin tunnin odottelun jälkeen pääsin jatkamaan matkaa taksilla kohti Airbnb:tä odottamaan siskon ja hänen perheensä saapumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti