Pieniä ja suuria eroja

Toisinaan ihmettelen voiko tää olla todellista.

Olen monena aamuna bussimatkalla töihin joutunut räpyttelemään kyyneliä silmistäni. Ihan vaan sen takia kun oon nostanut silmäni kirjasta ja tajunnut, että mun päivän kohokohta ei olekaan oman elämän pakeneminen kirjojen ja tv-sarjojen maailmaan. Huomaan, että mä oikeesti odotan kyseistä päivää innolla ja vaikka luen edelleen ihan tavattoman paljon, siinä ei oo enää sivumakua epätoivosta.

Joinain aamuina on ollut kovan työn takana saada itseään nousemaan sängystä. Suurin syy on varmasti ollut se, että oon yleensä valvonut jonnekin aamukolmeen lukien tai telkkaria katsellen. Olen ollut mestari herätyskellon torkuttamisessa ja ennätyksenä on tainnut olla suunnilleen kolmen tunnin torkuttaminen kymmenen minuutin välein ennen kuin vihdoin olen raahautunut ylös sängystä. Viimeisen kolmen viikon aikana olen kuitenkin herännyt aamuviiden ja seitsemän välissä ja korkeintaan vartin torkuttamisen jälkeen olen noussut hyvin levänneenä ja lähtenyt innolla töihin.

Töissä ollessa nautin tosi paljon työkavereitteni seurasta ja vaikka kaikilla on kiirettä omien töiden kanssa, ei mene yhtään päivää jolloin nauru ei raikaisi jossain vaiheessa päivää. Töissä oleminen ei ole enää minuuttien laskemista siihen kun voi laittaa hanskat tiskiin ja paeta kotiin. Tai no, nyt on usein kaikkea kivaa aktiviteettia töiden jälkeen, joten ehkä lasken minuutteja niihin.

Aktiviteeteista uusimpana on museovierailut. Sain vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi museokortin ja vaikken aiemmin ole koskaan ollut mikään suuri taiteen ystävä (ehkä lähinnä tosi nirso hyvän päivän tuttu) tää lahja on kyllä ollut tosi onnistunut. Suunnittelin tällä viikolla meneväni kolmeen museoon, mutta erinäisten asioiden johdosta (eka museo oli rempassa ja toisessa oli yksityistilaisuus) pääsin vain yhteen. Tämä yksi museo riitti kuitenkin siihen, että innostuin taas aivan uudella tavalla taiteesta enkä malttaisi odottaa pääseväni katsomaan muita näyttelyitä toisissa museoissa.

Innostus on iskenyt myös mun sosiaaliseen elämään. Siinä missä aiemmin yritin keksiä kaiken maailman tekosyitä sovittujen tapaamisten perumiseen (anteeksi tästä), huomaankin nyt olevani se, joka ehdottaa kaikenlaisia tapaamisia ja tekemisiä. Ei ole montaa tekemistä, mitkä ei olisi hauskempia ystävien kanssa.

Mulla on vähän samanlainen fiilis kuin silloin kun kävin ensimmäistä kertaa YTHS:llä ja sain sanottua edes jollekin mitä mun pääni sisällä liikkuu. Tämän hetkinen fiilis on kyllä monin verroin parempi, sillä täällä blogissa sain vihdoin kirjoitettua mulle tärkeistä ja vaikeista asioista ja niin moni mulle tärkeä ihminen on lukenut mun viimeisimmän tekstin ja on ollut tosi kannustava mun päätösten suhteen.

Mun tekemien päätösten jälkeen oon siis huomannut useita eroja mun elämässä, jotkut on pieniä ja jotkut on isompia. Joitain ei voi nähdä kuin mun omissa ajatuksissa. Tää ei oo edes ensimmäinen kerta, kun oon ollut tällaisessa tilanteessa. Viime kesänä annoin itselleni "luvan" nauttia kesäkuusta vailla ajatuksia opiskelusta. Tiesin, että mulla oli tulossa elokuussa pari uusintatenttiä, mutta sanoin itselleni, että heinäkuun alkuun asti en huolehtisi niistä. Kesän ensimmäinen kuukausi olikin ehkä parasta aikaa. Näin kavereita ja perhettä, tein asioita, kävin tapahtumissa ja ylipäätään rentouduin. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä vipu kääntyi ja kaikki aiemmat tuntemukset tuli takaisin.

Hämmentävää on, etten mä silloin jo tehnyt asialle mitään. Voisin potkia itseäni persauksille ja osoittaa syyttävää sormea, mutta menneille ei voi mitään ja niitä on ehkä turha jäädä märehtimään. Ehkä viime vuoden aikana tapahtui jotain tosi opettavaista, jonka merkityksen tajuan vasta myöhemmin(doubtful). Tuntuu jotenkin naurettavalta, että vasta 29-vuotiaana oon kerännyt tarpeesi rohkeutta tarttuakseni asioihin, jotka tekee mut onnelliseksi ja pystyn nyt luopumaan niistä, jotka tekee mut onnettomaksi. Käsittämätöntä.

Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä kuin olisin parantunut jostain kaiken elinvoiman vievästä sairaudesta. Uskallan myös varmuudella sanoa, että jos jokin yrittää raahata mut takaisin aiemmankaltaiseen tilanteeseen tai tuntemuksiin, niin en kyllä epäröi katkaista sitä osaa mun elämästä. Oon vihdoin saanut tarpeekseni enkä pelkää sanoa sitä ääneen.


Btw, löysin viikko sitten ihania kappaleita, joita olen kuunnellut lähes non-stop koko viikon. Nimeän biisit uudestaan: "Ennen", "Jälkeen" ja "Loppukevennys".

Sia - Unstoppable
Sia - Bird Set Free
Sia - Cheap Thrills