Päätöksiä ja elämänmuutoksia

Tästä tulee nyt pitkä kirjoitus..Mistäs aloittaisin?

Unelmat ulkomailla asumisesta
Vietin vuoden 2012 kevään opiskelijavaihdossa Istanbulissa. Se kevät oli mun tähänastisen elämäni parasta aikaa. Saavuin vieraaseen maahan, vieraaseen kulttuuriin ja joka paikassa oli vieraita ihmisiä. En tuntenut ketään, mutta heti Istanbulin lentokentällä tutustuin turkulaiseen opiskelijaan, joka oli tulossa kanssani samaan yliopistoon. Seuraavat päivät menivätkin uusia tuttavuuksia tehdessä ja kierrellen milloin kaupungin nähtävyyksillä ja milloin vaihtaribileissä. Koko kevät meni aikalailla samoilla linjoilla, vaikka uusia tuttavuuksia ei enää tehtykään vaan keskityttiin jo tehtyjen suhteiden syventämiseen. Retkiä ja seikkailuja oli monia ja vaikka ne olivatkin huikeita, eivät ne kuitenkaan olleet kevään parasta antia.

Parasta oli oppia tuntemaan itsensä paremmin. Kenelläkään Turkissa ei ollut mitään odotuksia minusta, joten sain olla juuri sellainen kuin halusin. Eipä se kauheasti eronnut siitä, millainen olen kotona, mutta elämäniloa ainakin oli runsain mitoin enemmän. Ongelmista ja Turkin byrokratiasta piti selvitä yksin tai uusien ystävien avulla. Se fiilis kun sai elämänsä järjestettyä vieraassa maassa oli aika uskomaton.

Oli myös ihanaa huomata, miten helppoa oli tutustua uusiin ihmisiin ja avautua heille monista asioista. Kotona mulla oli oma kaveriporukka, joka oli kuin toinen perhe mulle, mutta syystä tai toisesta uusien kontaktien luominen oli aina vähän vaikeaa, ellei kyseessä ollut esimerkiksi uusi työkaveri, jota näki suhteellisen usein työpaikalla. Kun matkustin 2014 kesällä yksin Itävaltaan/Saksaan/Sveitsiin, löysin tämän uskomattoman sosiaalisen eläimen uudestaan sisältäni. Lähes jokainen päivä toi mukanaan uusia ja mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa vietettiin iltoja tai jopa kokonaisia päiviä yhdessä. Seuraavana päivänä matkat jatkuivat yleensä eri suuntiin, mutta sitten sainkin taas kohdata uusia ihmisiä uusissa paikoissa.

Vaihtokevään jälkeen jäin kaipaamaan ihan älyttömästi uusia ystäviäni ja keväistä elämääni. Jonkin aikaa lähes ainoa ajatus päässäni oli, että haluan lähteä uudestaan ulkomaille. Eikä mikään pikkumatka riittänyt, vaan halusin muuttaa ulkomaille niin, että asettuisin jälleen aloilleni uuteen paikkaan ja joutuisin kohtaamaan vaikeuksia ja ylittämään ne yksin. Halusin olla taas siinä tilanteessa, että joutuisin kokoamaan uuden tuttavapiirin itselleni. Halusin seikkailuja ja löytää itseni tilanteista, joissa voisin olla ylpeä itsestäni kun olen ylittänyt omatkin odotukseni itsestäni. Valitettavasti elämän realiteetit vaativat minua pysymään kotona. Jatkoin siis opintojani, kävin töissä ja näin perhettä ja ystäviäni..tosin yhä vähenevissä määrin.


Long time coming
Aloitin opiskelut Helsingin kauppakorkeakoulussa syksyllä 2008. Olin todella iloinen päästessäni kyseiseen kouluun, sillä olin juuri viettänyt kaksi vuotta ihan pihalla siitä, mitä mun pitäisi tehdä. Olin ollut opiskelemassa matematiikkaa yliopistolla, mutta jo parin kuukauden jälkeen tajusin, ettei se todellakaan ollut mua varten. En ollut seitsemännen luokan jälkeen juuri harkinnutkaan muuta kuin matematiikan opiskelua, joten ei ehkä ihme, että mulla kesti kaksi vuotta löytää uusi opiskelusuunta.

Sain ensimmäisenä syksynä muutamia opiskelukavereita, mutta suurimmaksi osaksi vietin edelleen aikaa "toisen perheeni" kanssa ja monet illat meni töissä, joten kauppisriennot jäivät usein väliin. Ensimmäisen vuoden opinnot menivät semisti hyvin, sillä luennoilla oli aina joku tuttu ja harkkoja oli kiva tehdä porukalla. Tokana vuonna valittiin pääaine ja kaikki mun porukassa valitsi eri aineen, joten nyt luennot olivatkin täynnä vieraita ihmisiä. Kävin iltatöissä, joten nukahtelin tai torkuin monilla luennoilla. Luin kyllä oppikirjoja ja sain luentokalvoista sen verran selkoa, että totesin luennoilla käymisen melko turhaksi ja aloin opiskella melko itsenäisesti. Tämä oli täysi virhe.

Sosiaalisesti musta tuli aika surkea tapaus. Valitsin kursseja, joilla ei tarvinnut tehdä ryhmä- tai paritöitä ja joissa ei ollut läsnäolopakkoa (poikkeuksena kielten kurssit). Kauppisaktiviteetit hylkäsin myös kokonaan. "Itsenäinen opiskelu" ei myöskään ollut mitään herkkua, sillä vaikka palautinkin harkat ajoissa, en saanut itseäni menemään tentteihin, sillä yleensä aloitin opiskelun liian myöhään ja mulla oli vielä tossa vaiheessa sellainen ajatusmaailma, että jos en kokenut että saisin tentistä 4 tai 5, niin koin paremmaksi odottaa uusintatenttiä. Paitsi, että yleensä uusintatenttienkin aikaan olin liian ahdistunut osallistuani niihin, joten vuodet vain vierivät eteenpäin ja opintoni etenivät etanan vauhdilla.

Sosiaalisen ahdistuksen ja omien opintopaineiden takia aloin menettää kiinnostustani koko alaa kohtaan. Ei mennyt kauaakaan kun jokainen viittaus kauppikseen, opiskeluun tai jopa talousuutisiin sai mut lamaantumaan. Ainoa ilo oli mun työpaikka ja mun ystävät siellä. Mutta mitä enemmän tein töitä, sitä huonompi omatunto mulla oli kun en käyttänyt sitä aikaa opiskeluun. Mutta sillä hetkellä jos mun piti valita lamaannuksen ja ilon välillä, mä valitsin joka kerta ilon. Lopulta omatunto alkoi kolkuttaa niin paljon, etten pystynyt nauttimaan enää juuri mistään, joten aloin jäädä yhä enenevissä määrin kotiin ja raahauduin vain töihin ja silloin tällöin johonkin tenttiin.

Eihän se pää kestä mitä tahansa, joten lopulta kävin keväällä 2011 juttelemassa asioista YTHS:llä ja elämä alkoi kummasti näyttää aurinkoisemmalta. Sain kursseja suoritettua ja olin taas kiinnostunut asioista ja vietin enemmän aikaa ystävieni kanssa. Laitoin myös hakupaperit opiskelijavaihtoon vetämään ja sain paikan Istanbulista. En jatkanut YTHS:n käyntejä kesän jälkeen, mutta löysin syksyllä uuden kiinnostuksenkohteen kansantaloustieteen opinnoista. Kevät menikin vaihdossa ja palattuani, mun oli aika saada opintoja jonkinlaiseen päätökseen. Olin ollut kauppiksella jo neljä vuotta, mutta kandin paperit oli vielä kaukainen haave. Eikä yhtään auttanut se, että menetin kiinnostukseni alaa kohtaan jälleen kerran.

Aina välillä yritin sanoa itselleni, että kunhan saan laskentatoimen kandini tehtyä, voin vaihtaa pääainetta ja se varmastikin sopisi mulle paremmin. Sain vihdoin 2014 syksyllä räävittyä kokoon viimeisenkin kurssin kandiini ja elämäni taloustieteen maisteriopiskelijana alkoi. Kiinnostus oli kuitenkin edelleen teillä tietämättömillä ja samat opiskeluongelmat olivat vieläkin seuranani. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että tavatessani puolituttuja ja muitakin, yleensä ensimmäinen kysymys oli aina "No, mites opinnot sujuu?". Niin, mitenköhän siihen pitäisi vastata? "Hitaasti, mutta varmasti" oli mun go-to vastaus, mutta ainoa totuus tossa varmaan oli "hitaasti". Tein jatkuvasti uusia opintoaikatauluja, mutta aika alkoi olla lopussa eikä loppu ollut vieläkään näkyvissä, sillä sitä mukaa kun sain opintosuunnitelmaa päivitettyä, jättäydyin taas tenteistä ja seuraava tentti olikin vasta seuraavana vuonna. Lopulta kysymykset opiskelusta alkoivat myös ahdistaa niin paljon, että kieltäydyin puhumasta opinnoista ja välttelin tilanteita, joissa joku saisi päähänsä ottaa aiheen puheeksi.

Olin puhunut opintojen keskeyttämisestä jo varmaan vuodesta 2010 lähtien, mutten koskaan ollut tehnyt sitä, sillä ensin halusin saada kandin paperini ulos ja sitten (epärealististen) opintosuunnitelmieni mukaan mulla oli enää vuosi jäljellä opintoja, joten tyhmäähän olisi jättää ne kesken. No, syksyllä 2014 näytti siltä, että voisin valmistua syksyllä 2015. Keväällä 2015 kun jouduin hakemaan lisäaikaa opintoihin, näytti siltä että valmistuisin keväällä 2016. Syksyllä 2015 valmistuminen venyikin syksyyn 2016. Ja koko tämän ajan kävin parina päivänä viikossa töissä, toisinaan luennoilla, harvemmin tenteissä, en juurikaan missään riennoissa. Omatunto soimasi koko ajan ja lopulta kun tänä keväänä tajusin että valmistuminen venyy taas, en enää jaksanut tätä kierrettä.

Elin jonkinlaista erakon elämää parin kuukauden ajan kunnes yksi päivä 2,5 viikkoa sitten sanoin siskolleni puhelimessa, että aion jättää koulun kesken. En tiedä miksi sanoin sen, sillä en ollut oikeastaan vakavissani harkinnut sitä, mutta pari päivää puhelun jälkeen tajusin, että tätähän mä olin harkinnut oikeastaan jo vuodesta 2010 saakka. Ja jos viimeiset pari vuotta on osoittaneet mitään, niin sen ettei mun maisteriksi valmistuminen kauppiksesta ole realistista. Ainakaan tällä hetkellä. Jos mä joku päivä kiinnostun siitä ja koen pystyväni siihen, niin mikä mua estää hakemasta takaisin maisteriohjelmaan? Mutta tällä hetkellä se enää ole osa mun elämää.


Päätöksiä
Kuten kirjoitin aiemmin, vaihdon jälkeen halusin muuttaa ulkomaille. Mulla oli useita suunnitelmia ja yksikään niistä, joka vielä tänä keväänä kiinnosti mua, ei vaatinut maisterin papereita kauppiksesta. Ne vaan vaatii vähän käytännön järjestelyjä ja uskallusta hypätä taas virran vietäväksi.

Mun osa-aikainen työ on viime viikolla muuttunut määräaikaisesti kokoaikaiseksi. Olen laittanut viime viikonloppuna Working Holiday -viisumihakemuksen vireille Kanadaan ja tarkoitus olisi muuttaa marraskuun alussa vuodeksi Kanadaan aloittaen Vancouverista. Viisumi ei ole vielä mikään varma nakki, vaikka tänään sainkin tiedon, että mut on hyväksytty viisumikiintiöön. Tulen todennäköisesti tekemään talvella asiakaspalvelutöitä laskettelukeskuksessa ja loppukesästä jotain farmitöitä. Tämä sopii mulle mainiosti, sillä totta puhuen mä pidin aina paljon enemmän asiakaspalvelusta kuin toimistotyöstä. Töiden välissä olisi tarkoitus matkustella ainakin Alaskaan, Torontoon ja Bostoniin. Olisi myös ihana käydä tapaamassa in-lawseja Kaliforniassa. Puhumattakaan ComicConista. Mutta ehkä näitä on parempi suunnitella sitten kun viisumi on kädessä ja tiedän paljonko ehdin säästää ennen lähtöä.

Mikäli tuo vuosi onnistuu, niin seuraavana listalla voipi olla samanlainen viisumi Uuteen Seelantiin. Tai ehkä olenkin löytänyt uuden kiinnostuksenkohteen ja palaan takaisin kouluun. Mikäli koulu on suunnitelmissa uskon tällä hetkellä, että jokin ammatillinen koulutus voisi sopia mulle paremmin kuin mikään teoreettinen. Mä tykkään tehdä asioita käsillä, mutta mun koulutaustalla mikään muu kuin yliopisto ei koskaan ollut esillä oikeana vaihtoehtona. Ehkä mä nyt tunnen itseni sen verran hyvin, että pystyn tekemään oikeita valintoja mulle.

Mä oon ollut viime viikosta lähtien ihan sanoinkuvaamattoman onnellinen. Ihan kuin jotkut jalkakahleet oltaisi vihdoinkin aukaistu. Teenkö mä virheen? Pakoilenko mä jotain ongelmia? Ehkä. Mut ainakin tää on mun päätös ja mulla on täysi oikeus tehdä virheitä mun elämässä. Enemmän mä koen, että mun virhe oli pysyä koulussa niin pitkään kuin pysyin ilman, että uskalsin muuttaa asioita. Ei enää. Luin tänään mun kaverin blogista tutkimuksesta, jossa kysyttiin kuolevilta potilailta mitä ne katuu eniten elämässään. Oon lukenut tosta joskus aikaisemminkin, mutta tänään sitä lukiessa se aukesi mulle ihan uudella tavalla, koska mä en aio katua mun kuolinvuoteella näitä päätöksiä, joita oon nyt viimeisen parin viikon aikana tehnyt.